Avainsana-arkisto: kuksa

Vesille venosen mieli

Vaka vanha Väinämöinen, tietäjä iän-ikuinen,
oli veistävä venoista, uutta purtta puuhoava
nenässä utuisen niemen, päässä saaren terhenisen.
Puit? puuttui purren seppä, lautoja venon tekijä.

Kenpä puuta etsimähän, tammea tavoittamahan
Väinämöiselle venoksi, laulajalle pohjapuuksi?

Airot rannalla
Airot rannalla

Sanoi seppo Ilmarinen: ”Joko sait sanoja kuulla,
luoa lempiluottehia, miten laita lasketahan,
perilaita liitetähän, kokkapuut kohennetahan?”

Tuhto
Tuhto

Vaka vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki:
”Jo nyt sain sa’an sanoja, tuhansia tutkelmoita,
sain sanat salasta ilmi, julki luottehet lovesta.”

Kokkapuut
Kokkapuut

Niin meni venonsa luoksi, tieokkaille tehtahille.
Sai venonen valmihiksi, laian liitto liitetyksi,
peripäähyt päätetyksi, kokkapuut kohotetuksi:
veno syntyi veistämättä, laiva lastun ottamatta.

Lammen ranta
Lammen ranta

Ja mitenkäs se Väinämöinen – vai Eevertkö se oli? – veneensä sai? Mahtava Antero Vipunen – vai Eijako se oli? – antoi taikasanansa ja huis hais lähti veno syntymään.

Tämä vene tulla tupsahti ei niinkään Kalevalan kankahilta vaan ihan postista. Eija yllätti Eevertin ihan viimesen päälle ja lähetti veneen, oikein soman ja taidokkaan. Sillä Eevert pääsee rakastamilleen onkireissuille kotijärvelle. Matkaan Eevert pakkaa termoskannunsa ja kuksan eväiden kaveriksi. Ei se kahvi ulkona oikein muusta mukista maistukkaan. Tai voihan olla että vene löytää paikkansa kaukaa lapinmaasta erämaajärven rannalta pienen autiotuvan tai kalamajan tuntumasta. Sinnepä olisi oiva mennä silloin tällöin hiljentymään ja rauhoittumaan elämän melskeestä. Hyvät on verkot ja pyydyksetkin veneessä ja asianmukaiset pelastusvälineetkin valmiina!

Mikäpä vanhalle merimiehelle mieluisampaa olisi kuin päästä veden äärelle tuttuun elementtiin ja nauttia elämänsä ehtoosta. Kalastella ja lämmitellä saunaa, katsella auringon laskuja ja aamu-usvaa joka hiljalleen lipuu erämaajärven yli peittäen harsollaan maiseman taianomaiseen näkyyn.

Vipusen viestikö?
Vipusen viestikö?

Lämmin kiitos Eijalle ihan mahtavasta yllätyksestä. Mittakaavasta ei niin ole tarkkaa ja jos oikein tutkailee niin Siipan käytköistä löytynyt maja voisi olla lähellä veneen mittakaavaa. Vene oli kääritty hellästi ”kuistina” olevaan kääreeseen.

23.12. Suutarin vieraat – tarinan jatko-osa

Vihdoin kiemurtelevan tien päässä näkyi kulkija. Pappa Panov painoi innoissaan kasvonsa huurteiseen ikkunaruutuun: ehkä se oli Jeesus. Mutta sitten hän vetäytyi pettyneenä takaisin. Kulkija oli tullut lähemmäs. Hän löntysti hitaasti tietä pitkin pysähtyen vähän väliä. Pappa Panov tunsi miehen. Se oli vanha kadunlakaisija, joka tuli kylälle joka viikko kärryineen ja luutineen.

Kylmä tie
ei ketään tiellä

Pappa Panovia harmitti. Oli hänellä parempaakin katsottavaa kuin vanha kadunlakaisija. Hänhän odotti Jumalaa, Kuningasta, Jeesusta. Hän kääntyi äkäisesti selin ikkunaan ja odotti, kunnes arveli ukon ehtineen ohi. Mutta kun hän taas kääntyi ikkunaan päin, kadunlakaisija olikin juuri hänen puotinsa kohdalla tien toisella puolella. Ukko oli pysäyttänyt kärrynsä ja hieroi käsiään ja tömisteli jalkojaan. Pappa Panovia alkoi säälittää. Miesparkaa näytti tosiaan palelevan. Ja ajatella, että hänen piti olla töissä joulupäivänäkin!

Pappa Panov naputti ikkunaruutuun, mutta ukko ei kuullut. Pappa Panov meni ovelle.

”Hei!” hän huusi. ”Hei, mies!” Kadunlakaisija vilkaisi säikähtyneenä ympärilleen. Ihmiset olivat usein hänelle ilkeitä, koska hänellä oli sellainen työ. Mutta pappa Panov näytti hymyilevän.

”Maistuisiko kuppi kahvia?” suutari kysyi. ”Sinähän näytät olevan ihan jäässä.” Kadunlakaisija jätti kärrynsä siltä seisomalta.

Kuppi kuumaa
Kuppi kuumaa

”Kyllähän se sopii”, hän sanoi ja astui pikku puotiin. ”Olet kovin ystävällinen, kovin ystävällinen.”

Pappa Panov hämmensi kahvipannua.

”Tämä on vähintä mitä voin tehdä”, hän sanoi olkansa yli. ”Onhan nyt sentään joulu.”

Ukko niiskautti nenäänsä. ”Tässä minun jouluni sitten onkin”, hän sanoi, otti kahvikupin, jota pappa Panov ojensi hänelle, ja laahusti hellan ääreen lämmittelemään. Hänen kosteat vaatteensa höyrysivät ja niistä lähti tunkkainen haju.

Pappa Panov palasi ikkunaan ja alkoi taas katsella oikealle ja vasemmalle.
”Vieraita tulossa, vai?” vanha kadunlakaisija murahti. ”Etten vain olisi tiellä?”

Pappa Panov pudisti päätään. ”Tuota noin… Oletko koskaan kuullut Jeesuksesta?”

”Ai siitä, joka on sama kuin Jumala?” ukko sanoi.

”Hän on tulossa tänään meille”, pappa Panov vastasi.

Ukko katsoi häntä ihmeissään ja pyyhki hitaasti nenäänsä takinhihaan.

Pappa Panov kertoi hänelle koko tarinan.

”Siksi minä nyt tässä tähyilen häntä”, hän lopetti.

Ikkuna
Ikkunastaan suutari tähyili kulkijoita

Kadunlakaisija laski mukinsa hellan reunalle ja pudisti synkän näköisenä päätään. ”No, toivottavasti sinua onnistaa”, hän sanoi ja lähti ovea kohti. ”Ja, tuota, kiitokset kahvista.” Ensimmäistä kertaa kadunlakaisija hymyili. Sitten hän meni kärryjensä luo ja lähti kiireesti eteenpäin.

Pappa Panov jäi seisomaan ovelle ja katselemaan hänen jälkeensä.

Hän tähyili oikealle ja vasemmalle. Talvipäivän aurinko paistoi kirkkaasti. Sen säteet lämmittivätkin sen verran, että huurre alkoi sulaa ikkunasta ja liukkailta mukulakiviltä.

Ihmisetkin olivat jo lähteneet liikkeelle. Muutama juopunut hoiperteli kotiin edellisen illan juhlista, perheitä kulki sukulaisten luo kylään hienoissa vaatteissaan. He nyökkäsivät ja hymyilivät pappa Panoville, joka seisoi puotinsa kynnyksellä.

”Hyvää joulua, pappa Panov!” he huusivat. Ja vanha suutari nyökkäili ja hymyili heille mutta ei pysäyttänyt heitä, koska tunsi heidät kaikki. Hän odotti vierasta.

Juuri kun pappa Panov oli aikeissa sulkea oven ja mennä sisään, hän huomasi jotakin. Varjossa seinän vierellä kulki kompuroiden nuori nainen vauva sylissään. Nainen oli hyvin laiha ja väsyneen näköinen ja hänen vaatteensa olivat kuluneet.

Pappa Panov katseli naista. Tämä oli jo melkein mennyt ohi, kun pappa Panov huusi:

”Hei, ettekö haluaisi tulla vähän lämmittelemään?” Nainen vilkaisi häntä säikähtäneen näköisenä kuin olisi aikonut lähteä juoksemaan karkuun. Mutta sitten hän näki, miten vanhan suutarin silmät tuikkivat silmälasien takana.

Takan lämpöä
Takan lämmössä

”Olette hyvin ystävällinen”, hän sanoi astuessaan suutarin ohi tämän pikku puotiin.

”Enpä nyt tiedä”, pappa Panov sanoi olkapäitään kohauttaen. ”Te vain näytitte niin viluiselta. Onko teillä vielä pitkäkin matka?”

”Naapurikylään asti”, nainen vastasi. ”Viitisen kilometriä. Olen asunut myllyllä, mutta minulla ei ole enää rahaa vuokranmaksuun. Olen menossa serkkuni luo pyytämään, että saisin asua heillä. Minulla kun ei ole miestä.”

Pappa Panov meni naisen luo hellan ääreen. ”Ettekö huolisi leipää ja keittoa kanssani?” hän kysyi. Mutta nainen pudisti ylpeästi päätään.

Papan tarjoomukset
Papan tarjoomukset

”No, ainakin vähän lämmintä maitoa lapselle”, suutari sanoi ja otti lapsen äidin sylistä. ”Ei tarvitse huolestua”, hän lisäsi silmät tuikkien, ”on minullakin ollut pieniä lapsia.” Hän lämmitti maitoa kattilassa ja alkoi syöttää sitä lapselle. Lapsi jokelsi ja potkiskeli hänen sylissään.

”Oi-joi!” pappa Panov sanoi päätään pudistaen, ”pikku raukalla ei ole kenkiä.”

”Kun ei ole varaa sellaisiin”, nuori nainen sanoi katkerana.

Silloin pappa Panovin mieleen tuli ajatus. Hän työnsi sen pois, mutta se tuli uudestaan. Niin hän haki laatikon korkean hyllynsä päältä. Pienen pienet kengät, jotka hän oli tehnyt kauan, kauan sitten, olivat vauvalle juuri sopivat. Kuin hänelle tehdyt!

”Tässä näin, saatte nämä”, suutari sanoi lempeästi.

Nuori nainen riemastui. ”Miten voin kiittää teitä kylliksi!” hän huudahti.

Mutta pappa Panov ei kuullut. Hän katseli huolestuneena ikkunasta ulos. Ettei vain Jeesus ollut kulkenut ohi sillä aikaa, kun hän ruokki lasta!

”Onko jokin hätänä?” nuori nainen kysyi ystävällisesti.

”Oletteko kuullut Jeesuksesta, joka syntyi jouluna?” vanha suutari kysyi.

Nainen nyökkäsi.

”Hän on tulossa meille tänään”, pappa Panov sanoi. ”Niin hän lupasi.” Ja  hän kertoi naiselle koko unensa – jos se yleensä oli uni.

Nuori nainen kuunteli epäuskoisen näköisenä. Kun vanha suutari oli päässyt loppuun, nainen taputti ystävällisesti hänen kättään. ”Toivottavasti unenne toteutuu”, hän sanoi. ”Sen te kyllä ansaitsisitte, kun olette ollut niin hyvä minulle ja lapselleni.”

Sen sanottuaan hän lähti.

Kynttilät valaisevat illalla
Kynttilät valaisevat illalla

Pappa Panov sulki oven hänen jälkeensä. Sitten hän keitti itselleen kaalikeittoa ja asettui taas ikkunan ääreen odottamaan.

Tunnit kuluivat. Ihmisiä tuli ja meni. Pappa Panov katsoi tarkasti jokaista ohikulkijaa. Mutta Jeesusta ei vain tullut.

Pappa Panovia alkoi pelottaa. Jospa Jeesus olikin tullut, mutta hän ei ollut tuntenut tätä. Jospa Jeesus oli kulkenut nopeasti ohi sillä aikaa, kun pappa Panov oli käväissyt kohentamassa tulta tai laittamassa keittoa. Vanha suutari ei voinut enää istua aloillaan. Hän meni pikku puotinsa ovelle katsomaan vielä kerran.

Ohi kulki kaikenlaista väkeä, lapsia ja vanhoja miehiä, kerjäläisiä ja mummoja, iloisia ja happamia ihmisiä; toisille hän nyökkäsi, toisille hän hymyili, ja kerjäläisille hän antoi rahaa tai leipää.

Mutta Jeesusta ei vain tullut.

Hämärän tullen pappa Panov alkoi masentua. Ulkona nousi taas harmaa joulukuun sumu, ja pian hän ei erottanut enää edes niiden muutamien ihmisten hahmoja, jotka kulkivat hänen ikkunansa ohi.

Surullisena vanha suutari sytytti öljylamppunsa, lisäsi hiiliä tuleen ja laittoi itselleen vähän illallista.

Syötyään hän istui väsyneenä isoon korituoliin ja otti kirjansa esille. Mutta hänen sydämensä oli niin raskas ja silmänsä niin väsyneet, ettei hän saanut sanoista selvää.

”Se oli sittenkin vain uni”, hän sanoi surullisena itsekseen. ”Minä niin halusin uskoa siihen. Minä niin toivoin, että hän olisi tullut.”

Kaksi isoa kyyneltä nousi hänen silmiinsä silmälasien takana ja sumensi hänen näkönsä.

Äiti ja lapsi
Äiti ja lapsi

Silloin hänestä näytti, kuin huoneeseen olisi tullut joku. Kyyneltensä läpi pappa Panov oli näkevinään, miten pienen puodin läpi kulki ihmisiä pitkänä jonona. Siinä oli kadunlakaisija ja äiti lapsena kanssa – kaikki ihmiset, jotka hän oli sinä päivänä nähnyt ja joille hän oli puhunut.

Kulkiessaan hänen ohitseen he jokainen kuiskasivat:

”Etkö nähnyt minua? Etkö nähnyt minua, pappa Panov?”

”Kuka sinä olet?” vanha suutari huudahti kompuroiden ylös tuolistaan. ”Kuka sinä oikein olet? Sano!”

Hän kuuli saman äänen kuin edellisenä iltanakin. Mutta mistä se tuli, sitä hän ei osannut sanoa.

Minun oli nälkä ja te annoitte minulle syödä, minun oli jano ja te anoitte minulle juoda, minun oli kylmä ja te kutsuitte minut sisään. Ne ihmiset joita tänään autoit – koko ajan kun autoit heitä, autoit minua!”

Sitten oli taas hiljaista.

Vanhan miehen kyyneleet kuivuivat. Huoneessa ei näkynyt ketään.

”Jaa-a, jaa-a”, pappa Panov tuumi sivellen pitkiä, harmaita viiksiään. ”Hän tuli sittenkin!”

Vanha suutari nyökytteli miettiväisesti päätään. Sitten hymy levisi hänen kasvoilleen ja tuike syttyi taas hänen silmiinsä pienten, pyöreiden silmälasien taa.

Sellainen oli Eevertin rakkain joulusatu. Mitä ajattelet Pappa Panovista tai Suutari Martista ja hänen joulustaan?

Mitä sinä antaisit lahjaksi?

Eevertin joulukalenteriin ja sen kulkuun voit osallistua. Kirjoita kommenttiosioon arvelusi kysymyksestä tai ajatuksiasi siitä miten Eevertin joulupuuhat jatkuisivat tästä eteenpäin. Jouluna, 25.12.2010 kaikkien tarinanjatkajien kesken arvotaan Eevertin huolella valmistama joulupaketti.

Rapuja ja puutarhaa

Eevertin kesä on ollut meneoa ja meinikiä. Paikoillaan ei juuri ole oltu, joten viimeviikkojen hiljaisuus on ollut tervetullutta. Lämmintä on riittänyt ja mikä autuus onkaan ollut vain olla hetken aikaa. Aikansa kutakin, niinpä on Taavitsaisen talossakin päästy hieman ulkotöihin. Pitkään ne ovat odotuttaneetkin.

Puutarha
Puutarha

Talon seinustalle on noussut kaunis ruusumuratti. Se onkin aivan uusi lajike ja kokeilunhaluisena Eevert oitis ryhtyi sen kasvattamista kokeilemaan. Myyjätärneiti jostain syystä kyseli kassalla, että jokos sitä joulua tehdään… Ei nyt sentään ihan vielä. Kummasti köynnös virkisti talon sivuseinää (eikä nyt sitten huomata, että sähköistyselementit on ihan unohdettu peittää kuvasta ;)). Seinissä ei ole ikkuna-aukkoja, joten aika tylsän näköiset tyhjillään ovat olleetkin. Olisihan ikkunoita voinut itse lisätä valmiiseen talopakettiinkin. Ei vain tullut mieleen tai ei uskaltanut säätää liikaa.

Neidon kanssa on joskus aikaa sitten rakennettu kukkalaatikoita pihaan. Nekin saivat odotettua täydennystä kukkivista tulppaaneista.

Vesiallas
Kulkijan vesiallas

Puutarhan nurkassa on pieni lammikko. Aivan kuivunut se on näin kuuman kesän jäljiltä. Joskus ehkä siihen saadaan vettä ja pari karppia uiskentelemaan. Sensijaan kaivattua raikkautta tuo matkoilta tuttu kulkijoiden vesiallas. Sellainen mukavasti solisee nyt puutarhassa ja saa siitä kukkien kasteluvedenkin kätevästi. Tuollaisesta sitä on Eevert monet kerrat matkoillaan saanut kaivattua raikasta vettä. Ja varmasti ovat mineraalit sun muut kivennäiset olleet luonnonmukaisessa järjestyksessä.

Hummeri
Hummeri ja asianmukaiset juomat

Vaan mitä se Eevert mahtaa nyt valmistaa kaiken touhunsa keskellä. Nythän on ravustusaika parhaimmillaan ja sellainen näyttää olevan Eevertilläkin tarjolla. Tai ei tuo taida rapu olla, paremminkin hummeri. Ei taida mies luottaa lähivesien antiin…

Aikanaan pojankollina Eevert kävi aina kesäisin ravussa. Ne oli lapselle mieluisia retkiä. Yötämyöten oltiin metsässä ja laavulla nukuttiin. Silloin sai valvoa niin myöhään kuin halusi. Parasta rapuretkissä oli se että sai olla aikuisten kanssa kokoajan. Siitä on jäänyt mukavat muistot. On se vaan niin tärkeää olla yhdessä; aikuiset ja lapset. Nykyisin helposti harrastellaan omissa porukoissa ja hyvin vähän on aikaa ihan vaan yhdessä olla.

Ravustus oli jännittävää ja tekemistä riitti koko yön ajaksi. Rapuretkelle valmistauduttiin jo hyvissä ajoin tarkistamalla, että pyydyksiin tarvittavat välineet olivat hyvässä kunnossa ja eväitä riittävästi.

Rapuja on pyydettiin käsin, rapukepeillä eli köpeillä, haaveilla sekä varsinaisilla rapumerroilla. Ne olivat kalastajalangasta solmittuja, mutta nykyisin taitaa saada hankituksi käteviä muovimertojakin joiden huoltaminen on paljon helpompaa.

Tavallisin ravunsyötti oli kala. Vanhat miehet kertoivat karvat nostattavia tarinoita erilaisista syöteistä. Merroissa oli kuulema käytetty syötteinä kissan, kanan, sammakon, oravan, vasikan ja jopa lampaan lihaa. Aina piti laskea reissun jälkeen talon kissat, mutta onneksi ne olivat vain kiusoittelevia tarinoita -vaikka taitaa niissä perää ollakin. Rapu kun on kaikkiruokainen.

Lapsuuden rapuretkillä syötteinä oli aikaisemmin päivällä katiskasta saatuja oman veden kaloja.

Rapu on hämäräeläin ja se lähtee liikkeelle vasta myöhään. Merrat lasketiin illalla ja aika-ajoin käytiin niitä katsomassa. Merrat pärjäsivät hyvin aamuunkin saakka, mutta eihän se olisi niin kiehtovaa ollut.

Keppejä käytettäessä kuljettiin vähän väliä tarkistamassa onko kepillä keihästetyn ja pohjaan kiinni isketyn syötin ympärille tullut rapuja ja poimitiin ne sitten käsin pois. Rohkeimmat lapsetkin saivat niitä joskus poimia. Tärkeä väline oli taskulamppu. Rapu jäykistyy paikoilleen valossa ja on helppo poimia. Tosin jos sählää ja säätää, niin karkuunhan se peruuttaa. Niinpä lapsia sai kullakin kierroksella olla mukana vain yksi. Kukin vuorotellen niin pitkään kuin jaksoi.

Ravustaessa, niinkuin kalastaessakaan ei saanut pitää meteliä, vaan se oli hiljaista puuhaa. Se lisäsi kummasti kutkuttavan jännittävää mystisyyttä pimeässä metsässä nuotion loimussa, taskulamppujen valokeilojen hiljalleen liikkuessa vesirajassa.

Nuotiokahvit
Nuotiokahvit

Nokipannukahvit maistuu aina niin hyvälle. Ja palavaa nuotiota niinkuin hiipuvaa hiillostakin jaksaa katsoa viimeiseen valontuikahdukseen saakka. Niin rentouttavaa ja rauhoittavaa ajan viettämistä. Tässä Mattisj:n kuvassa on tunnelma kohdallaan. Olen kuvaa katsellut hetken jos toisenkin. Mielessäni kuulen tulen äänet, palavan puun ja kahvin tuoksut.

Rapuöinä sai kahviakin juoda niin paljon kuin halusi. Pannu keikkui tikunnokassa kokoajan ja siitä ei böönat loppuneet koskaan. Aika summppia taisi aamuyöllä jo olla. Eväissä oli usein mukana myös vastaleivottua pullaa jota sipustettiin kahvin sekaan runsaalla sokerilla höystettynä. Ei tainnut olla hammaslääkäriliiton suosittelema välipala.

Saattaapa alkuillasta metsästä löytää muutakin hyvää ja maukasta. Jos sattui mainiot marjamaat samaan metsään, niin saattoipa eväisiin tulla laitetuksi piimää ja talkkunaa. Ja kas kuinka ravitseva ja maukas retkieväs syntyi helposti!

Mustikat kuksassa
Mustikat kuksassa

Nämä maittavat marjat keräsi tytär, jonka saaliiksi taisi tulla enempi siikoja kuin rapuja. Yhtäkaikki metsässä on hyvä olla hyvässä seurassa ja kauniissa maisemissa, ihan mihin aikaan tahansa. Sellaisilla muistoilla sitä pääsee monen arjen synkemmän hetken yli.

Köynnös, ruusut ja tulppaanit Sinellistä, oluset Doloresilta, hummeri Tiimarista, puutarhan pöytä linssinsuojarasiasta, puutarhakalusteet Lahden markkinoilta, kukkalaatikot tulitikuista, tillit ja puut sekä kukkalaatikoiden vihreät Tiimarin poistolaarista löydettyä ”jotakin”, pihan vesiallas löytö Livignosta puolivalmiina lelukaupasta (vesi on lakkaa ja vesinoro lakattua siimaa).

Vaellus

Vaeltelemaan pitkin maailman mantuja houkutti Eevertin mieli. Pohjolan tuntureita on tullut kolutuksi aina kun on kotimaahan päässyt. Nyt Eevert havitteli toisenlaisia kokemuksia. Reppu pakattiin huolellisesti ja kokemuksella. Esiin kaivettiin vanhat vaellustarvikkeet. Niitä soviteltiin ja passailtiin ja punnittiin sopisivatko suunniteltuihin olosuhteisiin. Ja mikä ettei! Eevert suuntasi tiensä seurueineen valloittamaan hieman korkeampia tuntureita aina Eurooppaan asti.

Alpeilla
Alpeilla

Vuoristovaellusta Eevert ei ollut vielä kokenut, mutta oli heti valmis ajatukseen kun sellaista hänelle tarjottiin. Niinpä odottava jännitys asettautui Eevertin sydänalaan jo hyvissä ajoin. Sehän se onkin monessa asiassa parasta, odottaminen ja toivominen. Ei silti, kyllä tällä kertaa myös itse toteuttaminen ja muistot ovat parasta laatua. Niin hivelevän kaunista korkealla vuoristossa on kauniina kesäpäivänä. Matkalla tuli nähtyä murmelikin. Hauska eläin joka kurkistelee vaeltajia kivien takaa ja sujahtaa pian piiloon jos huomaa tulleensa havaituksi. Murmeleiden osalta Eevert on enempi tutustunut murmelisalvaan, joka tehoaa lähes mihin tahansa vaivaan.

Alppikukkia
Hieman isompia alppikukkia

Vuoristo kukki juuri silloin. Käsittämätön määrä piskuistakin piskuisempia kukkia oli vuoren rinteet täynnä. Välillä matkanteosta ei meinannut tulla mitään kun niitä kaikkia piti taltioida kameran kanssa muistojen arkkuun. Sääkin oli suosiollinen.

Alppiaurinkoa riitti koko päiväksi ja parkkiintuneen merikarhunkin posket ja otsa punoitti huomiota herättävästi illan tullen. Vuorille mieli palajaa yhä uudelleen, ja uutta retkeäkin jo suunnitellaan ihan lähipäiviksi. Näinköhän vanhaa miestä vielä puraisee kunnon vaelluskärpänen.

Ettonet
Ettosten paikka

Mukava oli heittäytyä maittavan aterian jälkeen lepäämään ja lepuuttamaan silmiään sekä sieluaan. Maittavat eväät olivatkin. Serkun tyttären vävykokelas oli laatinut oikein makoisaa kuivalihaa evääksi. Hyvin tuntui peruseväät sopivan kaukaisemmillekin palkisille.

Kaukoputki
Kaukoputki miehen mieleen

Kiipeäminen vähähappisessa vuoristoilmassa ei ihan ollut Eevertin juttu. Puuskuttaminen oli noustessa hyvinkin voimakasta ja askeleet lyhyitä. Tasaisella tai samalla korkeuskäyrällä kuljettaessa vaiva ei enää haitannut. Eevertin vaellus osui 2500-2700m korkeuksiin. Mieleen muistui ystävänsä Veikka Gustafsson jonka tavoitteena on vallata kaikki 8000m vuoret. On siinä tekemistä jos hapen vähyyden huomaa jo huomattavasti alempana. Veikka valloittanut viisaasti vuorensa kuitenkin ilman lisähappea. Ei siinä viimeisinä päivinä kovin pitkää matkaa pääse eteenpäin.

Eevertin kokemuksiin vaellusten lisäksi kuului jännittäviä hetkiä paikallisen poliisin kanssa. Kohtelias poliisi pysäytti tiellä autoilevan miehen ja kysyi ajokorttia. Ja niinhän siinä kävi että mainittua oikeutta ei juuri sillä hetkellä löytynyt. Toisinaan Eevert on hieman boheemi ja hetken lapsi. Silloin hän voi elämästään lumoutuneena hukata kädestään kaiken ja unohtaa samointein sen minne minkäkin asian on laskenut. Niin nytkin. Onneksi seurueesta löytyi leidi joka omasi ajoluvan. Eevert ohjattiin kohteliaasti toiselle penkille. Muita seuraamuksia ajokortitta-ajosta ei tällä kertaa syntynyt. Auto lienee paikallisen poliisin valvonnassa edelleen. Leidi ajoi ensimmäisen kerran hikikarpaloiden sumentaessa näköä vinhoja serpentiiniteitä. Ja hauskaa hänellä tuppasi olemaan, vaikka välillä tuntui että tielle ei mahdu yhtäkään autoa, vaikka sitä kuljettiin molempiin suuntiin. Toiselta penkilä kuului hetken aikaa vaimeaa murinaa…

menopeli
Menopeli vuosien takaa

Tie vei Meranoon saakka ja sielläpä olikin miehellä ihasteltavaa ja harmitus poliisistakin vähitellen haihtui. Meranossa oli kymmenittäin toinen toistaan upeampia menopelejä esittelyssä, useimmissa kuljettajan vieressä myös asianmukaisesti hattuihin ja muihin vermeisiin pukeutuneita leidejä. Niitä kuvatessaan Eevert oitis sukelsi toiseen maailman aikaan ja viihtyi siellä hyvin. Kappale kauneinta autohistoriaa hiljalleen lipui hänen silmiensä editse.

😉 Ja löytyi se Eevertin ajokorttikin lopulta ihan juuri sieltä mistä pitikin.

Eevertin reppu on syntynyt isännän sormikkaasta. Harmi hänelle, sillä nyt siitä puuttuu keskisormi 😉

Kiikarit syntyivät helmistä ja makuualusta ohuesta pakkausmuovista. Eväsrinkelit ovat Tallinnasta Karnaluksista. Puukko ja tuppi helmi ja nahkaa. Kuksa peräisin korusta Suomen lapista. Köysi on ketjua Tallinnasta ja juomapullo helmiä. Hattu snapsipullon päältä.

Kesäleiri

Mitä olisi kesä ilman paahtavaa aurinkoa, paarmoja, hyttysiä, vauhtia ja vaarallisia tilanteita? Nuotion tuoksua ja käristettyä makkaraa puhumattakaan nokipannukahvista omasta kuksasta.

Eevert on lähtenyt metsään hetkeksi ja saanut mukaansa noin 80 iloista kaveria. Metsässä asutaan ja teltassa nukutaan. Mukaan on usaltautunut moni ensikertalainenkin retkeilijä. Jännitystä riittää koko leirialueella.

Eevert on viettänyt erilaisilla leireillä kesiä vuosikaudet. Suurin osa niistä on koti-Suomessa mutta löytyypä muistoista mahtavia isoja leirejäkin muualla maailmassa. Silloin on iltanuotiopaikalle saattanut kokoontua 20 000 ihmistäkin. Oli se menoa se!

Parhaita leirihetkiä päivässä ovat kuitenkin aamut joihin saa herätä. Aurinko herättää ja kutittelee nenänpäätä. Silloin Eevert nousee  ja keittää kahvit itselleen. Sen nauttiminen kauniissa aamussa, ihan rauhassa lintujen mekastaessa puissa lammen rannalla on perin mukavaa. Ah, voisiko sitä ihminen muuta elämältään edes toivoa. Ja leiri vielä nukkuu… ja käki kukkuu…

Aaamukahvilla
Aamukahvilla leirirannassa

Tenho-koira on päässyt mukaan leirille. Se onkin innoissaan kaikista rapsuttelijoista ja leikittäjistä. Nyt ei ole kepinheittäjistä pulaa. Niitä löytyy joka puun ja pensaan takaa.

Vaan missä on isäntä? Eevertiä ei näy missään? Tuolla rantakalliolla vilahti jotakin… olisiko se ollut?

Aamuhetki
Aamuhetki laiturilla

Sieltähän se isäntä jo tuleekin, pahasti linkuttaen. Nyt on päässyt tapahtumaan onnettomuus!

Eevertin jalka on mennyt poikki kalliokiipeilyssä. Missä on leirin turvallisuusvastaava? Kyllä nyt pitäisi saada vähintäänkin ensiapua ja varmaan pikkuisen muutakin apua pikaisesti.

Ilta oli hurjaa kisailua nuotiopaikalla. Tunnelma tiivistyi tutunoloiseen mehiläispesän surinaan. Kaikella leirikansalla oli omat Vuvuzelat. Se on soitin jota kutsutaan myös stadiontorveksi. Vuvuzela on muovinen, noin metrin pituinen ja värikäs puhallin. Se on hyvin suosittu Etelä-Afrikassa jalkapallofanien keskuudessa. Se on huomattu myös täällä kotona näihin jalkapalloaikoihin. Vuvuzela oikeastaan symboloi maan urheilukulttuuria. Sen nimen alkuperä on hieman epäselvä, mutta arvellaan, että se pohjautuu zulun kielen sanaan joka tarkoittaa ”tuottaa ääntä”. Vuvu merkitsee kadunkielellä suihkua. Melkoinen äänisuihku niistä syntyykin.

Leiriläisten mukana kannettavat Vuvuzelat olivat ahkerassa käytössä.

Vuvuzelat lairillä
Vuvuzelat leirillä

Hyvää ystävänpäivää!

Eevert haluaa tarjota maittavat nokipannukahvit aidoista kuksista kaikille vieraille. Lisäksi Eevert on pyöräyttänyt laajalti tunnetun Brita-tädin kakun. Pöytä on katettu, olkaapa hyvät!

Ystävänpäiväkahvit
Päiväkahvit katettuna

Kuksat Eevert sai tuliaisina Lapinmaasta. Eevert on aina pitänyt luonnosta ja harrastanut paljon vaelluksia ja retkeilyä niin valmiilla poluilla kuin poluttomilla erämaillakin. Luonto on Eevertille rakas paikka. Ja mikään ei voita kunnon nuotiokahveja taipaleen lomassa.

Kuksat
Kuksat

Nuotion hiipuessa Eevert tapasi laulaa rallattaa tunturilaulua:

.

Lappiin lähden vaeltamaan, kultaa sieltä löytää mä saan, kultaa on se sydämien, muualta saanut sitä en, päivän nousun kultaisen, silmistäs mä löydän sen. Kullan hohteen maailma saa, kaikki on kohta kauniimpaa.

Ystävän kun uuden siellä, kohtaa tiettömällä tiellä, askelkaan ei silloin paina.
Eteenpäin mä jaksan aina, löysin Lapista kultaa, siitä puolet sä saat
kun sä rakkautemme kultahiput, nää kanssani jaat.

Lappiin lähden vaeltamaan, kultaa sieltä löytää mä saan. Valtauksen uuden mä tein,
sinut mä otin omaksein. Vaarat kutsuu kulkemaan, jängät matkaa taittamaan
yksin tiellä ikävän saan, kaksin on aina kauniimpaa.

.

Taisi olla Souvareiden laulu Rakkauden kultahipuista. Ja jos ihan tosissaan Eevert elämäänsä taakepäin katsoo, niin aikamoista kultaa hän on Lapinmaasta löytänytkin. Hyvä on elämän ehtoopuolta vietellä.