Avainsana-arkisto: eevert

Paluu vuorille

Tasainen Venetsia on vaihtunut takaisin Itävallan jylhiin maisemiin. Kaukana ovat turistilaumat ja markkinakojujen tasainen meteli.

Vuoret ovat hiljaisia ja se jos mikä on lumonnut Eevertin sydämen. Hän on löytänyt majapaikan mukavasta Bed and Breakfast huoneesta Gosaun kylästä. Täällä on hyvä vielä hetki rentoutua ennen kotiin paluuta. Perhe on ystävällinen ja pitää hyvää huolta matkalaisistaan.

See
Halstätter See rannalta

Eevert suuntasi tiensä oikopäätä ylös vuorelle. Krippensteinin 5fingers houkutti maisemia katselemaan vaikka keli olikin hieman pilvinen. Ylös noustiin kondolilla valtaosa matkasta. Loppu matka taittui jalan tutun puuskutuksen kanssa. Yllättävän helposti matka joutuikin. Ylhäällä avautui kaunis näköala alas Halstätter Seelle pari tuhatta metriä alemmas.

Utuinen maisema alas
Utuinen maisema alas Halstätter Seelle

Yläilmoista katsoen järvi näytti vieläkin mahtavammalta kuin sen rantoja pitkin ajaen oli tuntunut. 5fingersin näköalapaikalle on rakennettu viiden sormen muotoon teräksisiä ulokkeita joilta hurjimmat pääsevät katselemaan näkymiä myös alaspäin. Vapaata pudotusta näköalatasanteita on melkoisesti. Hieman Eevertiä huimasi, mutta muuten saattoi nauttia ihmeellisestä maailmasta täysin rinnoin.

Krippensteinillä on myös mainio tilaisuus katsella riippuliitäjien lähtöä ja liitelyä. Samalla kondoli-hissillä ylös tuli kymmenkunta harrastajaa, jotka hiljalleen yksi kerrallaan liitelivät vuorelta alas. Niitä Eevert oikein istahti katselemaan ja mietti millaista olisi olla tuulen kuljettamana yläilmoissa kuin lintunen taivaan sinessä. Sitä ei Eevert olekaan kokeillut.

Riippuliitäjä
Riippuliitäjä

Samalla lipulla pääsi myös kahteen jännittävään luolaan. Mammut Cave on luonnon muodostama luolasto, jonka tutkittu pituus on kaikkiaan 60km. On siinä ollut tutkijoilla ja kaivosasiantuntijoilla koluamista.

Mammut Höhle
Mammuthöhle

Luolasto on syntynyt veden hakiessa uomaansa vuoren sisällä aikojen saatossa. Myöhemmin vesi on muuttanut suuntaansa ja jättänyt kiehtovan luolaston taakseen. Mielenkiintoisia näkymiä löytyi myös pinnanmuodoissa, joista saattoi löytää hyvinkin inhimillisiä kuvioita  tai kuvia ihmishahmoista. Matkailijoita pääsee luolaan ryhmittäin ja kierros siellä kestää lähes tunnin ja on pituudeltaan kilometrin luokkaa. Kiipeämiseltä ei Eevert sielläkään välttynyt. Leveiden polkujen lisäksi matkalla oli sadoittain noustavia tai laskettavia rappusia luolan pinnanmuotojen mukaan.

Jääluola
Jääluola

Toinen luola vei Eevertin jäämaailmaan. Giant Ice Cave oli melkoisesti kylmempi paikka kuin lähellä sijainnut Mammut Höhle. Mahtavat jäämassat täyttivät onkaloita. Jäätaidetta saatiin kauniisti esiin valaistuksella jota oli tarkoin mietitty. Turhaan ei siellä valoja polteltu vaan opas sammutti aina valot taakseen ja sytytti eteenpäin sopivissa jaksoissa. Jääluolaston kierros kesti suurin piirtein saman verran kuin Mammut Cavenkin. Ja portaita taisi täällä olla vielä enemmän noustavaksi ja laskettavaksi. Lisäksi ne saattoivat olla liukkaita ja jäisiä. Eevert oli oikein tyytyväinen koska oli huomannut ottaa mukaansa kävelysauvan tukemaan liikkumistaan. Yllättävän hyvä apuväline se olikin.

Hiki ja puuskutus sekä nopea kohteiden vaihtaminen kyllä kannatti. Sen verran huikeita kokemuksia päivän retkeily antoi.

Mies jäi miettimään taas sitä kuinka pieni ja avuton ihminen on luonnon edessä. Ihminen tarvitsee koneita, poria ja räjähteitä rikkomaan kalliota. Vesi tekee sen vain virtaamalla ja pyörittämällä kiviä kaikessa rauhassa.

Luolakierrosten jälkeen luonto näytti itsestään muitakin huimia puolia. Valtava sade täytti rinteet ja ukkonen melusi vuoristossa niin kovasti että kopeampikin nöyrtyy sen edessä. Hurjat salamat sinkoilivat ja iskivät kipinää osuessaan kallioon. Oli aika lähteä kotiin, ystävällisen pariskunnan hoiviin, perin tyypilliseen itävaltalaiseen kukkaparveketaloon.

Eevertin omat kuvat luolista jäivät vähäisiksi, sillä kosteus vaivasi herkkää laitteistoa. Niinpä kuvista tuli enempi utuisia joten Eevert lopetti kuvausharrastuksensa muutamaan kukkaan. No, aika hauska kuva tuli kostuneella kamerallakin joten pistetäänpäs sekin sitten tähän perään vielä.

Huurukukka
Huurukukka

Venetsia

Matka on taittunut Alpeilta Välimeren kosteankuumaan huumaan ja Venetsiaan.

Venetsia on rakennettu 118 saarelle, jotka sijaitsevat lähellä toisiaan keskellä Venetsian laguunia. Saaret yhdistää yhdistää toisiinsa 354 siltaa. Isompia ja pienempiä siltoja onkin kauniisti kaartumassa kanaalien yli vähän väliä.

Turisteja näyttää olevan niin paljon että miestä hirvittää. Tietojen mukaan täällä vieraileekin n. 15 miljoonaa turistia vuosittain. Kuuluisimmilla paikoilla olikin niin valtaisa turistivyöry, että ei juuri kulkemaan päässyt. Kamerat klikkailivat ja vedeolaitteet surisivat. Siinä meni samalla arvokkaat vanhat arkkitehtuurit ja naapurin neidin alusvaatteiden kuivatus. venetsialaisilla ei juuri yksityisyyttä ole kaiken pämän keskellä. Ei ole ihme, että Venetsiassa oma väki väheneekin koko ajan. Venetsian 270 000 asukkaasta vajaa 60 000 asuu historiallisessa keskustassa, 30 000 muilla laguunin saarilla ja loput mantereen puolella. Vanhassa kaupungissa asuu enää pari tuhatta alle viisivuotiasta lasta, ja viimeinenkin päiväkoti muutettiin hotelliksi keväällä 2007.  Saman kohtalon ovat saaneet monet muutkin paikallisten palvelut. Uusia asukkaita on löydetty maailman rikkaista, jotka etsivät eksoottista asemapaikkaa itselleen. Turismi tuo varoja, mutta myös syö paikan alkuperäistä ilmettä ja luonnetta.

Kondolissa
Gondolissa

Merille miehen mieli näköjään reissussakin. Gondoliajelulle piti päästä, vaikka helle kiusasi vanhaa miestä muutenkin. Tyyni lahti ja porottava aurinko muuttui hetkessä pistäväksi vedessä. Hieman helpotti kun gondolieeri suuntasi aluksensa pienille kanaaleille ja hiljalleen lipui siellä eteenpäin. Suurin osa Venetsian gondolieereista kuuluu vanhoihin gondolieerisukuihin: aiemmin vallitsi ikiaikainen laki, että gondolieerina ei saa toimia kukaan näiden sukujen ulkopuolinen. Viimeaikoina ala on auennut myös muille kun v. 2007 perustettiin gondolieerin ammattitutkinto. Melkoisia ammattilaisia Eevert huomasi heidän olevankin. Taitavasti sauvoivat ja puikkelehtivat kanaaleissa pitkillä veneillään.

Gondolieerit
Gondolieerit työssään

Historiasta kiinnostunut Eevert on saanut varmasti riittävästi katsella ja tutkia vanhoja paikkoja. Venetsia on kuin iso museo jonka anti ei ihan yhdellä kerralla pääse loppumaan.

Hemulipolku

Paahteinen päivä kului ylhäällä vuorella. Naudersin kylän hissillä ylös ja päivän mittaan polkua pitkin alas. Reilu 15 km tuli Eevertille talsittavaa kaikkiaan. Aikaa kului huomattava määrä, sillä alppiniityt kuhisivat elämää jota oli pakko koettaa taltioida myöhempiä muisteluita varten.

Perhosia ja muita eläviä oli joka suunnassa ihasteltavana niin että miehen pää oli jo mennä pahasti pyörälle.

Perhonen
Perhonen

Perhosten perässä oli vaikea pysyä, sillä kovin arkoja ne olivat kun lähelle yritti. Muutama komeus jäi kuitenkin Eevertin kameraan talteen. Satojen kuvien joukossa oli muutama mihin perhonenkin oli ehtinyt jäämään mukaan. Muuten saalis oli melko mielenkiintoinen ja joku satunnainen tutkailija olisi kovasti miettinyt mitä mies oikein oli yrittänyt kuvata.

Heinäsirkka
Heinäsirkka

Helteisen rinteen täytti melkoinen sirinä. Heinäsirkkojen äänen Eevert vielä kuuli hyvin, mutta harvemmin niitä on oikeasti löytänyt maastosta. Tällä kertaa niitäkin tuntui tulevan vastaan vaikka kuinka paljon. Ne olivatkin rauhallisempia veijareita kuin perhoset ja antoivat kuvata itseään ihan rauhassa. Tämäkin kaveri, aikamoinen jööti, kökötti polulla aivan rauhassa minuuttikaupalla ja antoi miehen pyllistellä ympärillään. Evertistä usein näkyikin vain pyöreä takamus, kun muu seurue katsoi taaksepäin ihmetellen mikä miehellä kestää?

Hemulit ovat aina olleet Eevertin mieleen, ne ovat viisaita ja arvostavat luontoa sellaisena kuin se on. Pieni Hemuli heräsi Eevertinkin sydämessä. Rakkaus eläimiin näkyi hellässä juttelussa millä hän rauhoitteli kuvattaviaan koko session ajan.

Eväsleipä
Eväsleipä

Puolessavälissä rinnettä oli pieni kahvitupa (n. 2000m). Maalaistalon pihapiirissä oli muutama pöytä ja ystävällinen emäntä otti tilauksen vastaan. Eevert arvostaa perusasioita ja niinpä tilauksekseen tuli kahvi ja juustovoileipä. Eipä ollut valittamista emännän tuomasta juustotarjottimesta. Runsas ja ravitseva. Täällä ei juustot olekkaan ihan mitä tahansa lightejä, vaan rasvaprosentti on hyvinkin 50%. Näillä sitä taas jaksoi jatkaa ihmeellistä taivaltaan alas Naudersin kylään.

Alppilehmä
Alppilehmä

Lehmiä laiduntaa rinteillä monin paikoin. Eevert, maatalon poikana pitää lehmistä. Ja varsinkin nämä alppilehmät näyttävät niin kauniilta. Lehmillä on yleisesti isot kellot kaulassa ja kilkatus kuuluu pitkälle. Koti-Suomessa ja koti-tilalla kellokas oli johtajalehmä jonka perässä muut kulkivat iltaisin navetalle lypsettäväksi. Täällä kellot kuuluvat jokaisen kaulaan. Välillä ne ovat niin suuria että pitää ihmetellä miten eläimet jaksavat sellaista kaulassaan kantaa.

Lehmien lisäksi Eevert on löytänyt rinteiltä valtoimenaan vuohia ja lampaita. Kaikeksi yllätyksekseen myös hevosia. Nekin olivat irralaaan ilman aitausta isona laumana. Villihevosia? No ainakin olivat hyväkuntoisen ja huomattavan suitun näköisiä.

Villihevosia?
Villihevosia?

Varsin eläinrikkaan päivän päätti pitkospuilla lämmöstä nauttinut sammakko, joka onnistui säikyttämään Eevertin niin, että  mies oli pudota kosteikkoon pyllylleen. Sammakko hypähti juuri jalan alta ja hyvä niin sillä jos sen refleksit eivät olisi olleet kohdallaan niin huonosti olisi käynyt kaverille.

Samppi
Samppi

Helteinen päivä uuvutti miehen iltaa kohden ja hädin tuskin tuli käytyä pesulla ja syötyä päivällinen. Huoneesta kuuluu jo tasainen tuhina kun Eevert jo uneksii uusista seikkailuista.

Korkeuksia ja kappeleita

Aamu alkoi takkuisesti. Vuoristoilma on tehnyt tehtävänsä ja miehen uni on syvää, eikä sitä tunnu saavan riittävästi, vaikka kuinka monta tuntia nukkuisi.

Ei se ole ihme, että entisaikaan prinsessoja ja keisarinnoja (ja muutakin parempaa väkeä) lähetettiin vuoristoilmaan vahvistumaan ja lepäämään kaiken maailman suruista ja vaivoista. Kyllä täällä ne arkiset murheet ja huolet pian kaikkoavatkin.

Aamiaisen jälkeen Eevert suuntasi kulkunsa kohti Piztalerin laaksoa. Tyypilliseen tapaan matka oli katkonainen, koska piti vähän väliä pysähtyä katselemaan ja kuvailemaan maisemia ja tapahtumia. Eevertkin sai tähtäimeensä perhosen, joka pöristeli kukissa niityllä. Niittyjen kukkaloistoa onkin tullut ihasteltua tämän tästä.

Alppiperhonen
Alppiperhonen

Autoilun jälkeen (ajokorttikin mukana, eikä yhtään poliisia!) matka jatkui Pitztaler Gletscherbahnilla, vuoren sisällä junalla tai ”metrolla” jännittävän matkan kilometrin verran ylöspäin jäätikköasemalle, 2840 metriin. Asemalta oli jatkoyhteys vielä korkeammalle erilaisilla hisseillä ja kondoleilla. Näistä valtaosa oli suljettuna näin kesällä. Konevoimalla liikkuminen ei puuskuttanut miestä, mutta aina välillä pisti haukottelemaan makeasti ja hengähtämään syvästi.

Vuorimetro
Vuorimetro

Jäätikköasemalla Eevert pääsi jälleen tyydyttämään arkkitehtuurista intohimoaan hissiasemien ympäristössä. Jo aikaisemmin ovat tulleet tutuksi kappelit ja kirkot kotimaassa. Itävallassa ei varmaankaan ole yhtäkään kylää missä ei omaa pientä kappelia olisi. Ne ovat useimmiten kulkijoille avoimia hetken pysähtymiseen.  Kappeleita löytyy myös vuorilta lukuisia määriä.

Valkoisen valon kappeli
Valkoisen valon kappeli

Kirkollisen arkkitehtuurin sarja jatkuukin mielenkiintoisella Valkoisen valon kappelilla Piztalin jäätiköllä, noin 2800 metrin korkeudessa.  Uusmoderni, itävaltalaisesta rakennustyylistä huomattavasti poikkeava vuoristokappeli näyttää  paikanpäällä huonosti sopivan ympäristöönsä, mutta kuvien kautta huomattavasti paremmin. Kokoa kappelilla oli siinä 8m x 4m x 3m. Kappelissa on titaaniset ovet, joiden painoksi kerrotaan 2000kg. On siinä avaamista ja saattaa jäädä tekemättäkin osalta kulkijoista.

Jäätikkö jäi onneksi sen verran kauas, että Eevert ei sinne pääse.

Joskus vuosia sitten Eevert nuoruutensa innossa oli tutkimassa Norjassa Svartisen-jäätikköä.  Uhmapäissään meni niin lähelle, että pystyi koputtelemaan jäätikön pystysuoraa seinää.  Otettiin siinä valokuviakin todistusaineistoksi.

Vajaa viikko Eevertin vierailun jälkeen saatiin lukea lehdistä murheellisia uutisia hukkuneista turisteista. He olivat samassa paikassa silittelemässä jäätikköä, kun siitä lohkesi pala alla olevaan sulaan jäätikköjärveen. Siitä noussut aalto pyyhkäisi kulkijat hyiseen veteen ja kuolema korjasi hetkessä omansa.

Eevertin kunnioitus luontoa kohtaan nousi huomattavasti ja uhkarohkeat seikkailut ovat saaneet jäädä, harkinta ja arviointi ovat tulleet tilalle.

Maisemaa riittää katseltavaksi
Maisemaa riittää katseltavaksi

Kappelilta Eevert nousi vielä korkeammalle vuorella. Tälläkin kertaa konevoimaa apuna käyttäen. Hissi nosti kulkijat aina 3440 metrin korkeuksiin Piztaler Gletscheriin maisemia ihastelemaan. Ja kyllä tuntuikin siltä, että ollaan maailman katolla. Huikeita huippuja ympäriinsä. Henkeäsalpaavat näköalat. Ja sitä henkeä salpasi se ohut ilmakin aina välillä ja piti oikein huokaista syvään. Niin tuntuivat tekevän muutkin matkalaiset. Nekin hurjapäät jotka kävellen tulivat huipulle.

Ei ollut miehellä kiirettä alas. Alppiaurinkoa tuli nautittua runsain määrin ja makoisat eväät syötyä huippupaikalla. Eväät kuuluvatkin retkellä aina niihin tärkeimpiin asioihin.

Kuvaukset
Kuvaukset

Hieman uteliasta kiinnostusta herätti siippa kuvaamalla Eevertiä sieltä täältä.

Reilut pari kymmentä vuotta sitten samaa toimintaa ihmeteltiin esikoisen kanssa Ravadas könkäällä Lemmenjoella, kun eräs pariskunta kuvaili kahta nallea putouksella vähän joka kulmasta. Myöhemmin tuli hankituksi kirja (ja koko sarjakin vuosien saatossa) Otto-nallen seikkailuita lapsille. Liekö Eevertin kuljettaminen mukana samoja peruja ajatukseltaan.

Vaellus

Vaeltelemaan pitkin maailman mantuja houkutti Eevertin mieli. Pohjolan tuntureita on tullut kolutuksi aina kun on kotimaahan päässyt. Nyt Eevert havitteli toisenlaisia kokemuksia. Reppu pakattiin huolellisesti ja kokemuksella. Esiin kaivettiin vanhat vaellustarvikkeet. Niitä soviteltiin ja passailtiin ja punnittiin sopisivatko suunniteltuihin olosuhteisiin. Ja mikä ettei! Eevert suuntasi tiensä seurueineen valloittamaan hieman korkeampia tuntureita aina Eurooppaan asti.

Alpeilla
Alpeilla

Vuoristovaellusta Eevert ei ollut vielä kokenut, mutta oli heti valmis ajatukseen kun sellaista hänelle tarjottiin. Niinpä odottava jännitys asettautui Eevertin sydänalaan jo hyvissä ajoin. Sehän se onkin monessa asiassa parasta, odottaminen ja toivominen. Ei silti, kyllä tällä kertaa myös itse toteuttaminen ja muistot ovat parasta laatua. Niin hivelevän kaunista korkealla vuoristossa on kauniina kesäpäivänä. Matkalla tuli nähtyä murmelikin. Hauska eläin joka kurkistelee vaeltajia kivien takaa ja sujahtaa pian piiloon jos huomaa tulleensa havaituksi. Murmeleiden osalta Eevert on enempi tutustunut murmelisalvaan, joka tehoaa lähes mihin tahansa vaivaan.

Alppikukkia
Hieman isompia alppikukkia

Vuoristo kukki juuri silloin. Käsittämätön määrä piskuistakin piskuisempia kukkia oli vuoren rinteet täynnä. Välillä matkanteosta ei meinannut tulla mitään kun niitä kaikkia piti taltioida kameran kanssa muistojen arkkuun. Sääkin oli suosiollinen.

Alppiaurinkoa riitti koko päiväksi ja parkkiintuneen merikarhunkin posket ja otsa punoitti huomiota herättävästi illan tullen. Vuorille mieli palajaa yhä uudelleen, ja uutta retkeäkin jo suunnitellaan ihan lähipäiviksi. Näinköhän vanhaa miestä vielä puraisee kunnon vaelluskärpänen.

Ettonet
Ettosten paikka

Mukava oli heittäytyä maittavan aterian jälkeen lepäämään ja lepuuttamaan silmiään sekä sieluaan. Maittavat eväät olivatkin. Serkun tyttären vävykokelas oli laatinut oikein makoisaa kuivalihaa evääksi. Hyvin tuntui peruseväät sopivan kaukaisemmillekin palkisille.

Kaukoputki
Kaukoputki miehen mieleen

Kiipeäminen vähähappisessa vuoristoilmassa ei ihan ollut Eevertin juttu. Puuskuttaminen oli noustessa hyvinkin voimakasta ja askeleet lyhyitä. Tasaisella tai samalla korkeuskäyrällä kuljettaessa vaiva ei enää haitannut. Eevertin vaellus osui 2500-2700m korkeuksiin. Mieleen muistui ystävänsä Veikka Gustafsson jonka tavoitteena on vallata kaikki 8000m vuoret. On siinä tekemistä jos hapen vähyyden huomaa jo huomattavasti alempana. Veikka valloittanut viisaasti vuorensa kuitenkin ilman lisähappea. Ei siinä viimeisinä päivinä kovin pitkää matkaa pääse eteenpäin.

Eevertin kokemuksiin vaellusten lisäksi kuului jännittäviä hetkiä paikallisen poliisin kanssa. Kohtelias poliisi pysäytti tiellä autoilevan miehen ja kysyi ajokorttia. Ja niinhän siinä kävi että mainittua oikeutta ei juuri sillä hetkellä löytynyt. Toisinaan Eevert on hieman boheemi ja hetken lapsi. Silloin hän voi elämästään lumoutuneena hukata kädestään kaiken ja unohtaa samointein sen minne minkäkin asian on laskenut. Niin nytkin. Onneksi seurueesta löytyi leidi joka omasi ajoluvan. Eevert ohjattiin kohteliaasti toiselle penkille. Muita seuraamuksia ajokortitta-ajosta ei tällä kertaa syntynyt. Auto lienee paikallisen poliisin valvonnassa edelleen. Leidi ajoi ensimmäisen kerran hikikarpaloiden sumentaessa näköä vinhoja serpentiiniteitä. Ja hauskaa hänellä tuppasi olemaan, vaikka välillä tuntui että tielle ei mahdu yhtäkään autoa, vaikka sitä kuljettiin molempiin suuntiin. Toiselta penkilä kuului hetken aikaa vaimeaa murinaa…

menopeli
Menopeli vuosien takaa

Tie vei Meranoon saakka ja sielläpä olikin miehellä ihasteltavaa ja harmitus poliisistakin vähitellen haihtui. Meranossa oli kymmenittäin toinen toistaan upeampia menopelejä esittelyssä, useimmissa kuljettajan vieressä myös asianmukaisesti hattuihin ja muihin vermeisiin pukeutuneita leidejä. Niitä kuvatessaan Eevert oitis sukelsi toiseen maailman aikaan ja viihtyi siellä hyvin. Kappale kauneinta autohistoriaa hiljalleen lipui hänen silmiensä editse.

😉 Ja löytyi se Eevertin ajokorttikin lopulta ihan juuri sieltä mistä pitikin.

Eevertin reppu on syntynyt isännän sormikkaasta. Harmi hänelle, sillä nyt siitä puuttuu keskisormi 😉

Kiikarit syntyivät helmistä ja makuualusta ohuesta pakkausmuovista. Eväsrinkelit ovat Tallinnasta Karnaluksista. Puukko ja tuppi helmi ja nahkaa. Kuksa peräisin korusta Suomen lapista. Köysi on ketjua Tallinnasta ja juomapullo helmiä. Hattu snapsipullon päältä.

Tohtorilassa

Eevertin kesäretki päättyi hassusti ja meni ihan jalka poikki kalliolla kiipeillessä nuorten poikien perässä. Eihän sitä vanhan miehen enää pitäisi ihan mahdottomasti mennä vipeltää. Vaan minkäs teet kun on mieleltään nuori ja seikkailunhaluinen!

Tarvitsi Eevert tohtorin apua ja niitä tulikin kaksin kappalein. Yleislääkäri Erik Eeper johti toimenpiteitä vankalla asiantuntemuksella ja luu- ja lumpiospesialisti tohtori Tixo Kiilto hoiti ansiokkaasti mikrokirurgian Eevertin polvissa. Muutaman päivän levon jälkeen mies pääsikin jo jaloittelemaan pihalle kepin kanssa.

Keppikävelyllä
Keppikävelyllä

Keppi on Eevertin talon kätköistä. Siellä onkin keppejä useampaan tarpeeseen. On isän ja äidin vanhaa, isoisän juhlakeppiä ja hauskaksi lahjaksi saatua kellokeppiäkin. Siihen on ruuvattu kiinni polkupyörän kello siltävaralta, että ihan kiirus sen kanssa pääsee tulemaan. Oli siis mistä valita.

Eevert huomasi paraimmaksi isän vanhan kepin.

Tämä ei tosin ollut se keppi minkä Eevert muistaa. Alkuperäiselle, rakkaalle ja käteensopivalle kävi hassusti isän kaupunkimatkallla. Isä istui linja-autoa odottelemassa kaikessa rauhassa penkillä pysäkin viesessä kun paikalle saapui hyvin vihainen nuori mies. Ei mies isälle vihainen ollut vaan tyttöystävälleen jonka kanssa oli juuri riidellyt. Miehen paha olo sitten purkautui isän keppiin. Nuorukainen nappasi vanhuksen kepin ja löi sen polveaan vasten kappaleiksi. Kyllä siinä hyvin palvelleen puukepin säleet lensivät ympäri pysäkkiä.

Tapahtumasta itsekin kauhistunut nuorukainen tuli välittömästi tunnontuskiin aiheuttamastaan vahingosta ja tahtoi toimittaa isälle uuden kepin. Se tietenkin oli enemmän kuin kohtuullista tässä tapauksessa. Muutaman päivän päästä nolo ja katuvainen nuorimies seisoi kotitalon ovella tuomassa kaunista ja kiiltävää, uutuuttaan hohtavaa kävelykeppiä korvaukseksi tihutyöstään.

Sellaisen kepin Eevert siis valitsi tuekseen.

Murheellisia uutisia Eevert kuunteli illalla radiosta. Eevert on aina arvostanut eri taiteen edustajia ja suru-uutinen liittyikin erääseen taidokkaan runoilijan kuolemaan. Hetken aikaa Eevert istui hiljaa ja mietti elämän arvaamattomuutta ja katoavaisuutta. Sanat ja muistot jäävät vaikka ihminen aikanaan jättääkin maallisen tomumajansa. Mistä lie käteen sattunutkin kirja, josta Eevert luki ihmisyyden ajatuksia, tuon taitavan miehen kynästä paperille jäljentyneitä lauseita…

Pieni laulu ihmisestä

Ihminen tarvitsee ihmistä

ollakseen ihminen ihmiselle,

ollakseen itse ihminen.

Lämpimin peitto on toisen iho,

toisen ilo on parasta ruokaa.

Emme ole tähtiä, taivaan lintuja,

olemme ihmisiä, osa pitkää haavaa.

Ihminen tarvitsee ihmistä.

Ihminen ilman ihmistä

on vähemmän ihminen ihmisille,

vähemmän kuin ihminen voi olla.

Ihminen tarvitsee ihmistä.

(Tommy Tabermann, Maa, 1987)

Ilta hämärtyi hiljalleen ja pihakeinussa istui vaisu mies, kädessään vanha kulunut runokirja.

Vain ruohikossa tapahtui. Mansikan lehdet vapisivat ja heinät kahisivat. Pihalle saapui pieni siili. Katseli hetken mietiskelevää miestä ja jatkoi matkaansa ruokakuppiaan etsiskellen. Eevert oli pitänyt piikikkäästä ystävästään huolta kaikesta murheestaan huolimatta. Herkkupalat hiljaa rapisten hävisivät pikkuystävän suuhun. Kiitokseksi pieni siili vielä kiersi puutarhan.

Pihasiili
Pihasiili

Kesäleiri

Mitä olisi kesä ilman paahtavaa aurinkoa, paarmoja, hyttysiä, vauhtia ja vaarallisia tilanteita? Nuotion tuoksua ja käristettyä makkaraa puhumattakaan nokipannukahvista omasta kuksasta.

Eevert on lähtenyt metsään hetkeksi ja saanut mukaansa noin 80 iloista kaveria. Metsässä asutaan ja teltassa nukutaan. Mukaan on usaltautunut moni ensikertalainenkin retkeilijä. Jännitystä riittää koko leirialueella.

Eevert on viettänyt erilaisilla leireillä kesiä vuosikaudet. Suurin osa niistä on koti-Suomessa mutta löytyypä muistoista mahtavia isoja leirejäkin muualla maailmassa. Silloin on iltanuotiopaikalle saattanut kokoontua 20 000 ihmistäkin. Oli se menoa se!

Parhaita leirihetkiä päivässä ovat kuitenkin aamut joihin saa herätä. Aurinko herättää ja kutittelee nenänpäätä. Silloin Eevert nousee  ja keittää kahvit itselleen. Sen nauttiminen kauniissa aamussa, ihan rauhassa lintujen mekastaessa puissa lammen rannalla on perin mukavaa. Ah, voisiko sitä ihminen muuta elämältään edes toivoa. Ja leiri vielä nukkuu… ja käki kukkuu…

Aaamukahvilla
Aamukahvilla leirirannassa

Tenho-koira on päässyt mukaan leirille. Se onkin innoissaan kaikista rapsuttelijoista ja leikittäjistä. Nyt ei ole kepinheittäjistä pulaa. Niitä löytyy joka puun ja pensaan takaa.

Vaan missä on isäntä? Eevertiä ei näy missään? Tuolla rantakalliolla vilahti jotakin… olisiko se ollut?

Aamuhetki
Aamuhetki laiturilla

Sieltähän se isäntä jo tuleekin, pahasti linkuttaen. Nyt on päässyt tapahtumaan onnettomuus!

Eevertin jalka on mennyt poikki kalliokiipeilyssä. Missä on leirin turvallisuusvastaava? Kyllä nyt pitäisi saada vähintäänkin ensiapua ja varmaan pikkuisen muutakin apua pikaisesti.

Ilta oli hurjaa kisailua nuotiopaikalla. Tunnelma tiivistyi tutunoloiseen mehiläispesän surinaan. Kaikella leirikansalla oli omat Vuvuzelat. Se on soitin jota kutsutaan myös stadiontorveksi. Vuvuzela on muovinen, noin metrin pituinen ja värikäs puhallin. Se on hyvin suosittu Etelä-Afrikassa jalkapallofanien keskuudessa. Se on huomattu myös täällä kotona näihin jalkapalloaikoihin. Vuvuzela oikeastaan symboloi maan urheilukulttuuria. Sen nimen alkuperä on hieman epäselvä, mutta arvellaan, että se pohjautuu zulun kielen sanaan joka tarkoittaa ”tuottaa ääntä”. Vuvu merkitsee kadunkielellä suihkua. Melkoinen äänisuihku niistä syntyykin.

Leiriläisten mukana kannettavat Vuvuzelat olivat ahkerassa käytössä.

Vuvuzelat lairillä
Vuvuzelat leirillä

Puhdetöitä

Iltapäivän ratoksi ryhdyin pyörittelemään helmiä. Mitähän kaikkea niistä voisi saada aikaan. Niin monissa blogeissa olin nähnyt vaikka miten hurmaavia tuotoksia helmiä yhdistelemällä. Ei auttanut kuin ryhtyä kokeilemaan liimatuubin kanssa.

Joskus ajattelin että kun kyseessä on vanhan miehen talo, niin en ainakaan sinne parfyymipulloja tee. Hienostipa tuossa komeilee muutama intialainen pötikkä mitä parhainta myskiä! Vai olisiko niihin sittenkin kätketty arvokkaita mausteita kaukaisilta rannoilta. Mene ja tiedä.

Hopeakätkö
Isoäidin hopeakätkö

Eevert on varmaan löytänyt isoäidin kätkemät hopeat ullakon pölyisestä nurkasta. Hieman pölyiseltä ne kuvissa näyttävätkin.

Taskumatti
Isoisän taskumatti

Näyttää kätköstä löytyneen isoisän taskumattikin. Se on paljon maailmaa nähnyt sekin. Isoisä sanojensa mukaan kuljetti sillä hevoselle lääkettä metsä reissuilla. Kovin oli sairaita hevosia raskaissa metsähommissa kesät ja talvet läpi.

Talossa oli aina pidetty arvossa hevosia. Kaikki ne olivat työhevosia, tarkasti kullakin oma tehtävänsä. Talon vanha hevonen toimi myllyhevosena. Myllyn ja talon väliä Valko oli kulkenut vuosikausia kuljettaen niin omat kuin naapurinkin viljat jauhettavaksi. Monet reissut Valko teki ilman ohjastajaa, niin tuttu reitti myllyyn oli. Mylläri sitten lähetti aikanaan hevosen takaisin jauhokuorman kanssa. Mihinkään muualle vanha Valko ei suostunutkaan kulkemaan. Ja jos joku yritti niin aina se palasi tutulle reitilleen takaisin.

Sattuipa kerran, että talon ainoa tytär toi kosiomiehen taloon. Ehdokas ei vissiin ollut isännän mieleen, vaan tämä toimitti miehen pois ihan hevoskyydillä. Isäntä sanoi: ”Valjastan sinulle hevosen, sillä pääset kaupunkiin. Renki Ville tuo sen sieltä iltasella takaisin.”

Ja niin kosiomies lähti talosta kiitollisena isännälle, sillä matka kaupunkiin oli pitkä. Vanha hevonen vaan ei ollut samaa mieltä. Se vei kosijan kerta toisensa jälkeen myllylle, eikä suostunut juurikaan sen ohi menemään. Tuskailtuaan tunteja jukuripäisen hevosen kanssa mies palasi kiltisti taloon kärryillä istuen. Isäntä otti hevosensa vastaan ja sanoi: ”Kah, eikös siitä kosiomiehestä hevosen ajajaksi ollut!”  Nolo kosija lähti kaupunkia kohti kävellen.

Maljakot
Maljakot

Kauniin hopeisen maljakkoparinkin Eevert on saanut kiilloitetuksi. Liekö nämä peräisin niistä hämäläisistä häistä? Näyttävät kovin tutuilta vanhoista valokuvista. Ne vasta olivatkin häät! Niitä tanssattiin kolme päivää ja vielä vuosienkin päästä kylän vanhant tietäjät niistä salaperäisesti naureskellen puhuvat.

Lautasliinarenkaat
Lautasliinarenkaat

Kauniit lautasliinarenkaatkin on kiillotettu ja ensimmäiset liinat niihin valmiiksi pujotettu. Kyllä nyt kelpaa fiinimpiäkin vieraita taloon kutsua.

Pari hienoja hopeavatejakin on päässyt loistoonsa. Taitaa Eevert sittenkin varustautua suuriin Prinsessahäihin! Niin paljon on kiillotettu ja puunattu viimeaikoina talossa.

Hopeapitsivateja
Hopeapitsivateja

Pihapuuhia

Eevert on päässyt hommiin pihalle. Kauan hän on miettinyt pienen puutarhan laatimista talonsa kupeeseen. Maa on ollut kovin autio ja tyhjä… vai miten se nyt meni… vai oliko se että alussa oli suo, kuokka ja Eevert. No suossa talonpaikka ei kuitenkaan ole, mutta paljon saa tapahtua että pientä plänttiä voi puutarhaksi kutsua. Jostain on kuitenkin aloitettava!

Aita
Aita pihan ympärillä

Aita pitää ehdottomasti rakentaa. Jonkun aikaa Eevert on jo kierrellyt lähikyliä ja tutkaillut minkälaisia aitoja on talojen ympärille rakennettu. Lopulta Eevert katsoi nähneensä tarpeeksi ja suuntasi varastoonsa etsimään käypää lautatavaraa. Ja ei kun sirkkeli soimaan ja lautaa pätkimään sopiviksi. Siinä sai mies sahata päivän ja toisenkin.

Viimein kasa oli valmis ja aitaelementtien sommittelu sekä kiinnittäminen oli käsillä. Lautamateriaali oli sekapuuta ja se kyllä näkyy lopputuloksessa. Eevertin mielestä eri materiaalit tuovat eloa aitaan ja antaa pienen pikantin sävyn muutenkin. Aita maalattiin valkoseksi niin sointuu sitten julkisivuunkin passelisti.

Piha
Eevertin aneeminen piha

Siinä se nyt on. Aidattu pikkupiha, eikä juuri muuta.

Pari kiveä ja pikkuinen vesiallas pihan perällä. Altaaseen Eevert suunnittelee laittavansa pienen suihkulähteen ja pari kalaa uiskentelemaan. Karppeja niiden täytyy olla, sillä karpit ovat lähellä Eevertin sydäntä monella tapaa. Aikanaan Aasiassa tuli seurusteltua useammankin karpin kanssa. Kesyt kalat antoivat silitellä itseään ja selkeästi kerjäsivät ruokaa kuin koirat konsanaan.

Iso kurpitsakin näyttää pihalla paistattelevan. Ei taida ihan hedelmätöntä maata sitten kuitenkaan olevan! Mitähän kaikkea sinne kesän aikana kasvaakaan! Onneksi Eevert on myös saanut komean kastelukannun, millä hoitaa orastavaa puutarhaansa. Kastelukannun ja kurpitsan Eevert sai ystävältään Minttulasta.

Aita syntyi jäätelötikuista sekä kahden erilaisen bamputabletin palasista. Päälle akryyliväriä. Monta ohutta kerrosta – aikaisemmin opittua viisautta. Uusiakin oppimiskokemuksiakin taas löytyi. On niin vaikeaa muistaa varoa liima-valumia ”takapuolella”. Aitaa tehdessä takapuolikin on etupuoli toisella puolella, joten harmittavaa sottaisuutta nyt sitten aidassa on. Lisäksi toinen bamputabletti oli tehty liimaamalla ”rimat” harsokankaan päälle. Liimaus oli tiukassa, joten kaikkea kangasta ei nyppimällä saanut pois. Ja toki langanpätkät näkyvät aidan rakosista, jos osaa katsoa. Ja minähän osaan.

Pihalla olevat kukkalaatikot syntyivät Neidon käsissä sunnuntai-iltapäivän ratoksi ja äidin iloksi. Kivet ovat kuivuneita viikunan kuoria harmaaksi maalattuna.

Tenho

Eevertin uskollinen ystävä on saanut nimekseen Tenho. Aivan lumoutunut Eevert onkin uuteen ystäväänsä. Tuohan pikkukoira kaivattua seuraa usein niin hiljaisiin päiviin. Viimeaikoina Eevert on kävellyt paljon Tenhon kanssa lähimetsissä ja tutustuttanut pikkukoiraa ympäristöön.

Tenho
Tenho-koira

Tenho nimenä on lähtöisin suomenkielen sanasta tenho, jonka synonyymejä olivat mm. viehätys tai lumo. Nimi on mahdollisesti ollut käytössä jo muinaissuomalaisilla, joten syvälle historian juurille halusi Eevert rakkaan kaverinsa johdattaa.

Aikaisemmin tenho saattoi tarkoitaa myös mystisten lappalaisten sitovaa taikuutta, jonka katsottiin lumoavan uhrinsa, ja siten hallitsevan heitä. Mitä lie vanhant shamaanit noitarummuillaan saaneetkaan aikaan!

Nykyaikaisessa kielenkäytössä lumo ja tenho onkin yhdistetty usein kauniiksi tai hyviksi koettujen asioiden aikaansaamaan hallitsevaan vaikutukseen.

Eevert on kovin kiinnostunut muinaissuomalaisten elämästä ja uskomuksista. Onpa hän viettänyt aikaansakin kaukana Suomen takametsissä paikallisten tarinoita kuunnellen. Tunti toisensa jälkeen Eevert on ammentanut ystävänsä Ilmarin pohjatonta tietoa pohjoisen elämän ikiaikaisista vaiheista nykypäivän paikannimien tutkimiseen.

Inarinsaamelaisen paikkatietämyksen mestari on kerännyt vuosikymmenten ajan saamelaista paikannimistöä. Nimi toimii muistina paikalle ja  nimistö ilmentää monella tavalla paikan luonnon ja käytön erityispiirteitä sekä ihmisten suhdetta elinympäristöönsä. Saamelaisista paikannimistä on tehty paljon mukaelmasuomennoksia, jotka ovat muuttaneet alkuperäisen nimen merkitystä. Ilmari on tutkinut ja etsinyt alkuperäiset muodot esiin ja kirjoittanut ne tateen jälkipolville. Ilmarin työ on saatu viimein kirjaksi ja teos ”Itä-Inarin paikannimistö” julkaistiin  1.6 Siidassa.

Inarinsaamea Eevert osaa kuunnella sujuvasti ymmärtämättä paljoakaan, mutta onneksi ystävä hallitsee myös täydellisen suomenkielen. Inarinsaamea puhuvia on hyvin vähän ja siksi onkin tärkeää tehdä työtä, että kieli säilyy. Ilmari-ystävä on ollut vankasti mukana inarinsaamelaisten lehtien ja kirjojen julkaisuissa sekä kielipesä-toiminnassa. On siinä tullut tarina poikineen kansanperinnettä. Mahtavia ovat pohjolan tietäjät. Kiitollisena Eevert kaikkia niitä hetkiä muistelee.

Tenho nimen ehdottaja oli Minttu. Laitahan osoitetta tulemaan vaikkapa postiin mare.kinanen (a) kinanen.fi, niin saat pikku yllätyksen piakkoin.